Page 41 - LUOVA ALA OPPIKIRJA

40 41

kirja, joka liitetään lainasopimukseen. Kovenanteista on laajempi kuvaus tämän kirjan
liitteenä.

Paikalliset rahoituslaitokset perustelevat nihkeää linjaansa sillä, että regulaatio (pank-
kien sääntely ja valvonta) estää tai hillitsee lainojen myöntämistä immateriaalitalou-
teen. Paikallispankkiin regulaatiota sysää liikkeelle pankin oma, pankkikeskuksesta
tuleva ketjukuri, Finanssivalvonta ja EKP:n sääntely.

Jos aineeton omaisuus olisi mukana käyvästä arvostaan yrityskiinnityksen vakuusele-
menttinä ja jos yrityskiinnitystä ei pidettäisi vain täytevakuutena, tilanne voi olla pa-
rempi. Monelle luovan alan yritykselle aineeton omaisuus on ylivoimaisesti arvokkain
varallisuuden muoto, ja siksi myös arvokkain yrityskiinnityksen elementti. Ongelma
on siinä, että se on joko kokonaan tai suurelta osin näkymätön tase-erä.

Rahoittajien torjuva tai väheksyvä suhtautuminen aineettomaan omaisuuteen vakuute-
na on seurausta rahoituslaitosten konservatismista. Sanan voi ymmärtää joko vanhoil-
lisuutena niissä tulkinnoissa, mikä on reaalivakuutta ja mikä ei, taikka varovaisuute-
na, kun vakuuselementit ovat näkymättömämpiä ja hankalammin realisoitavia kuin
vaikkapa asunto-osakkeet. Kun maailma ympärillämme kiihtyvään tahtiin immate-
rialisoituu ja digitalisoituu, rahoittajat joutuvat pakostikin uudelleenarvioimaan omia
vakuusvaatimuksiaan.
Luovan alan yrityksen vakuusparadoksi on siinä, että sen arvokkain vakuus ja tulevien
kassavirtojen mahdollistaja on rahoittajien ajattelussa arvoton tai riittämätön vakuus
maltillisestikin arvostettuna. Tämä suhtautuminen on ikään kuin institutionalisoitu
vahvalla pankkitoimialan sääntelyllä.
Henkinen ulospääsytie vakuusparadoksista olisi sellainen kovenanttilaina, jossa estä-
villä ja kannustavilla sekä tiedonsaantia palvelevilla kovenanteilla rahoittaja varmis-
taa lainan takaisinmaksun ajallaan. Osa kovenanteista voitaisiin sitoa esimerkiksi pa-
tentista saataviin lisenssituloihin tai luovan tuotteen tekijänoikeuskorvauksiin, jolloin
tulevan kassavirran valvonta tehostuu.
Luovuttaessaan lainanantajalle vakuuden velallinen antaa velkojalle rahanarvoisen
etuuden, jota velkoja voi käyttää siinä tapauksessa, että velallinen ei maksaisi velkaan-
sa sovitulla tavalla. Tämä on vakuuden käytön perusidea, eikä siinä erotella sitä, onko
varallisuusarvoinen etu aineellinen vai aineeton. Jos lainan vakuutena on sekä sisältö-
vakuutta että kovenantteja, kyseessä on ”tuplavarmistus” velkojan hyväksi.

Pankkien ajattelussa on vahva ”varman päälle”-henkisyys. Se ilmenee luottotappioiden
kaihtamisen ja asiakkaan maksuhäiriöiden varomisen kulttuurina, mikä on ymmärret-
tävää. Siksi niillä reaalivakuusajattelu nojaa yhä kiinnitysperusteiseen panttaukseen
(kiinteistöt) tai irtaimien esineiden käteispanttaukseen (esim. asuinhuoneiston osak-
keet tai muut arvopaperit). Tietynlainen myönnytys pankkien aineettoman omaisuu-
den vakuusajattelussa on sentään jo tapahtunut. Fyysiset osakekirjat (esim. pörssiyhti-
öistä) ovat nykyään usein arvo-osuuksia, siis varallisuutta digitaalisessa muodossa, ja
ne yleensä voivat toimia varovasti arvostettuina myös vakuuksina. Arvo-osuuksia va-
kuutena käytettäessä panttioikeudellisessa mielessä tapahtuu rekisteröimisperusteinen